Matkapuhelinverkkoa ei alun perin suunniteltu käytettäväksi paikannukseen, mutta siihen sisältyi luonnostaan tukiaseman paikkaan perustuva paikannus, kuten kaikilla muillakin langattomilla tiedonsiirron verkoilla. Matkapuhelinten määrän räjähdysmäinen lisääntyminen aiheutti kuitenkin kiinnostuksen lisääntymisen paikannusominaisuuksia kohtaan. Matkapuhelinverkkoon pohjautuvat menetelmät eivät kuitenkaan kykene antamaan esimerkiksi autosuunnistuksessa tarvittavaa tarkkuutta, joten näissä tarkkaa sijaintia vaativissa menetelmissä A-GPS on selkeästi paras vaihtoehto.

Solupohjainen paikannus

Solupohjainen (COO, CI) paikannus on yksinkertaisin ja epätarkin tapa paikantaa matkapuhelin. Siinä oletetaan tukiaseman kuuluvuusalueen vastaavan ennustettua. Koska tukiaseman paikka on kiinteä ja tunnettu, riittää luoda kunnollinen kartta tukiasemien tai niiden sektorien peittoalueista. Paikannustarkkuus tällä tekniikalla riippuu tukiasemasolujen koosta. Se on GSM-verkoissa pienillä ja keskisuurilla soluilla 250–500 metriä. 2G-verkoissa tällaisia paikannuksia on muun muassa Esti Mobililla Virossa ja Telialla Ruotsissa. Kolmannen sukupolven verkoissa puhelin voi GSM-verkoista poiketen keskustella usean tukiaseman kanssa yhtä aikaa. Tällöin ei voida sanoa selvästi, minkä tukiaseman alueella puhelin on. Tilastollisilla menetelmillä voidaan kuitenkin parantaa tarkkuutta.

Solupohjaista menetelmää voidaan jossain määrin käyttää A-GPS:n varajärjestelmänä, koska A-GPS kärsii huonosta toimivuudesta sisätiloissa ja kaupunkiympäristössä (jossa suurimman paikkatiedon kysynnän odotetaan olevan). Lisäksi solupohjaista paikannusta voidaan käyttää puhelimissa, jotka eivät tue A-GPS:ää. Osa matkapuhelinten käyttäjistä saattaa yksityisyytensä menettämisen pelon tai esimerkiksi vainoharhaisuutensa takia kieltäytyä käyttämästä GPS-paikannusta hyödyntävää puhelinta. Ja koska tiedetään A-GPS -puhelinten yleistymisen kestävän kauan, antaa solupohjainen paikannus operaattoreille mahdollisuuden tarjota solupohjaisia paikannuspalveluja vielä kauan.

EOTD ja TOA

Solupohjaista paikannustekniikkaa lukuunottamatta matkapuhelinverkkoon perustuvat paikannustekniikat vaativat suurehkoja muutoksia joko verkkoon, puhelimiin tai molempiin. Verkkopaikannuksen saralla yleisen standardin paikasta kamppailee kaksi osittain samanlaista teknologiaa. Molemmissa paikannus perustuu kolmiomittaukseen, joka suoritetaan kolmen tai useamman tukiaseman ja kännykän välisen signaalin perusteella. Ensimmäisessä ratkaisussa, nimeltään EOTD (Enhanced Observed Time Difference) lasketaan eri tukiasemista kännykkään tulevan signaalin aikaero, jolla saadaan selville matkapuhelimen sijainti tukiasemiin nähden. Kun lisäksi jokaisen tukiaseman sijainti on tarkkaan tiedossa, voidaan laskea matkapuhelimen sijainti kartalla. Sijainnin määrittäminen vaatii melkoisesti laskentatehoa, joten laskenta voidaan tarvittaessa siirtää palveluntarjoajan paikannuspalvelimelle. Tämä tekniikka on siis hyvin samanlainen kuin GPS:n paikannusmetodi, satelliittien sijasta käytetään vain GSM-tukiasemia.

Toisessa ratkaisussa paikannuksen laskeminen ikään kuin käännetään toisin päin. TOA:ssa (Time Of Arrival) kännykkä lähettää signaalia kaikkiin tavoitettavissa oleviin tukiasemiin ja tukiasemat sitten vertaavat keskenään saapuneen signaalin aikaeroa, ja lopuksi lähettävät paikkatiedon takaisin kännykälle.

Kaupunkiolosuhteissa EOTD ja TOA määrittävät paikan 150–300 metrin tarkkuudella TOA:n ollessa hieman epätarkempi. Lähiöalueiden hieman harvemmassa tukiasemaverkossa tarkkuus paranee 100–200 metriin, koska silloin häiriöitä aiheuttavia heijastuksia on vähemmän. Molemmat tekniikat vaativat uudistusta sekä kännyköiden, että verkon tekniikkaan. EOTD:ssa suurimmat muutokset täytyy tehdä matkapuhelimeen, jotta se toisaalta osaa ottaa yhteyttä useampaan kuin yhteen tukiasemaan, ja toisaalta myös laskea signaalien aikaeroista paikka tai lähettää nämä tiedot verkon laskentapalvelimelle. Tukiasemien ja verkon muutokset ovat kevyempää luokkaa. TOA puolestaan edellyttää investointeja nimenomaan verkkoon. Kännykälle riittää oikeastaan vain ohjelmiston päivitys, siten että se pakotetaan käymään läpi kaikki käytössä olevat tukiasemat, eikä viestittämään vain vahvinta signaalia tarjoavan tukiaseman kanssa.

AOA, OTDOA ja DCM

Signaalin saapumissuuntaan perustuva paikannus (AOA) mittaa eri tukiasemilta saapuvan signaalin saapumiskulmien avulla paikantimen sijainnin. Tarkkuus on 100–1000 metriä. Tämä menetelmä ei sovellu GSM-standardiin. OTDOA on menetelmä, jonka tarkkuus on noin 50–100 metriä. Sen odotetaan tulevan käyttöön 3G-verkoissa. DCM paikannus on menetelmä, jossa tukiasemien signaalinvoimakkuus on etukäteen mitattu ja mittaus tietoja verrataan käyttäjän paikantimesta tuleviin signaalinvoimakkuuksiin. Tämän menetelmän tarkkuus on VTT:n mukaan noin 50–200 metriä.